Päivien puheenaiheena on kumma kyllä ollut sää. Lunta on odotettu, kuin kuuta taivaalta! Mutta ei, ei vaan vielä voi tulla kivat talvikelit. Rospuuttoa riittää, valitettavasti. Maisemia ei ole ehtinyt ihailla, kun katse tapittaa herkeämättä tien pintaa, mistä olisi renkaan hyvä mennä. Rentous on ollut pyöräilystä kaukana, mitä olisi ehkä jo kaivannut tähän aikaan vuodesta, kun muutenkin hiukan kaamosaika rasittaa.

Haastavaa on pyöräily ollut välillä, mutta niin sitä vaan sinnikkäästi on koittanut tarttua mankelia sarvista ja päästellä menemään. Onneksi on tuo siippa, joka kokemuksen rintaäänellä kannustaa liikenteeseen! Kyllähän nuo laadukkaat nastarenkaat auttaa kovasti, mutta ei ne autuaaksi tee siltikään.

Läheltä piti- tilanteita jään takia on ollut muutama, joihin osasi jotenkin varautua ja pienellä liirolla tai pysähtymällä niistäkin selvittiin. Kaatumissaldo siis edelleen nolla. Vaikka olenkin aika rohkea yleensä, niin kaatumista hiukan pelkään. Se alkoi pari kesää sitten, kun lensin käyräsarvella asfalttiin keuhkot pihalle-meiningillä. Säikähdys oli pahempi kuin pyörän ja kropan vauriot. Tämän tapahtuman jälkeen on hirvittänyt ajatus ottaa kontaktia maahan pyörän selästä.

Voisko tämän aiheen tiimoilta järjestää joku liukkaan kelin kurssi pyöräilijöille? Harjoittelurata pystöön ja opettajat paikalle. Jostaki hommata vanhoja pyöriä harjoittelupyöriksi, joitten kanssa ei haittaa osumat ja kolhut. Itselle päälle michelin man-varustus eli pehmusteita ja suojia, ettei käy kuinkaan jos radalla pyörähtelee ympäri ämpäri. Ja sitten vaan antaa mennä! 

 

Mielikuvitus saa lentää, mutta minä en ;)

 

-Pia-

 

Siinäpä sitä, työmatkan varrelta näkymiä tältä päivältä.